Paksu PVC-levy, jossa yksipuolinen PE-kalvo

PVC:n historia:

Amerikkalainen V. Reno löysi polyvinyylikloridin jo vuonna 1835, kun auringonvalo säteilytti vinyylikloridia tuottaen valkoista kiinteää ainetta, eli nopeaa klooria Zeneä. PVC:n löydettiin kahdesti 1800-luvulla, kerran Henri Victor Regnault vuonna 1835 ja kerran Eugen Baumann vuonna 1872. Molemmilla kerroilla polymeeri ilmestyi valkoisena kiinteänä aineena vinyylikloridilasiin, joka oli asetettu auringonvaloon. 1900-luvun alussa venäläinen kemisti Ivan Ostromislensky ja saksalainen Griesheim-Elektronin kemisti Fritz Klatte yrittivät samanaikaisesti käyttää PVC:tä kaupallisiin tarkoituksiin, mutta vaikeus oli tämän kovan, joskus hauraan polymeerin käsittely. Vuonna 1912 saksalainen Fritz Klatte syntetisoi PVC:tä ja haki patenttia Saksasta, mutta sopivaa tuotetta ei voitu kehittää ennen patentin voimassaolon päättymistä.

Vuonna 1926 Waldo Semon BF Goodrich Companysta syntetisoi PVC:tä ja haki patenttia Yhdysvaltoihin. Waldo Semon ja BF Goodrich Company kehittivät menetelmän PVC:n plastisoimiseksi lisäämällä siihen erilaisia ​​lisäaineita vuonna 1926, mikä teki siitä joustavamman ja helpommin käsiteltävän materiaalin ja löysi pian laajan valikoiman kaupallisia sovelluksia. Vuonna 1914 havaittiin, että orgaanisten peroksidien käyttö voi nopeuttaa vinyylikloridin polymeroitumista. Vuonna 1931 saksalainen yritys otti käyttöön emulsiopolymerointimenetelmän polyvinyylikloridin teollisen tuotannon toteuttamiseksi. Vuonna 1933 WL Simon ehdotti korkean kiehumispisteen liuottimen ja trikresyylifosfaatin käyttöä PVC:n lämmittämiseen ja sekoittamiseen, jotka voidaan jalostaa pehmeiksi polyvinyylikloridituotteiksi, mikä teki todellisen läpimurron PVC:n käytännön soveltamisessa. British Bonemen Chemical Industry Company, American Union Carbide Company ja Goodrich Chemical Company kehittivät vinyylikloridin suspensiopolymeroinnin ja PVC:n prosessointisovelluksen lähes samaan aikaan vuonna 1936. Tuotantoprosessin yksinkertaistamiseksi ja energiankulutuksen vähentämiseksi ranskalainen Saint-Gobain Company kehitti bulkkipolymerointimenetelmän vuonna 1956. Vuonna 1983 maailman kokonaiskulutus oli noin 11,1 miljoonaa tonnia ja kokonaistuotantokapasiteetti noin 17:6 miljoonaa tonnia; Se oli polyeteenin jälkeen toiseksi suurin muovilajike, jonka osuus muovin kokonaistuotannosta oli noin 15 prosenttia. Kiinan itse suunniteltu PVC-tuotantoyksikkö otettiin koetuotantoon Liaoning Jinxi Chemical Plantissa vuonna 1956. 3 kilotonnia teollistettiin virallisesti vuonna 1958, ja tuotanto vuonna 1984 oli 530,9 kilotonnia.

PVC teollistettiin 1930-luvun alussa. 1930-luvulta lähtien polykloorieteenin tuotanto on ollut pitkään maailman muovien ensimmäisellä sijalla. 1960-luvun lopulla polyeteeni korvasi PVC: n. Tällä hetkellä, vaikka PVC-muovit ovat pudonneet toiselle sijalle, tuotannon osuus on edelleen yli neljännes muovin kokonaistuotannosta. Ennen 1960-lukua monomeerisen vinyylikloridin tuotanto perustui pohjimmiltaan kalsiumkarbidi-asetyleeniin, koska kalsiumkarbidin tuotanto vaatii paljon sähköä ja koksia ja hinta on korkea. Eteenin oksikloorauksen teollistumisen jälkeen vinyylikloridin valmistamiseksi 1960-luvun alussa maat kääntyivät raaka-aineena halvempaan öljyyn. Lisäksi koska suuri osa PVC:n raaka-aineesta (noin 57 painoprosenttia) on kloorikaasua, joka on alkaliteollisuuden väistämätön sivutuote, se ei ole pelkästään rikas raaka-ainelähteistä, vaan myös yksi tärkeitä tuotteita kloori-alkaliteollisuuden ja kloorikaasun tasapainon kehittämiselle. Tästä syystä, vaikka polyvinyylikloridin osuus muovissa on vähentynyt, se ylläpitää edelleen korkeaa kasvuvauhtia.

Polyvinyylikloridimuovituotteita käytetään laajalti, mutta puolivälissä{0}} havaittiin, että polyvinyylikloridihartsiin ja tuotteisiin jäävä monomeerivinyylikloridi (VCM) on vakava karsinogeeni, joka epäilemättä vaikuttaa polyvinyylikloridiin jossain määrin. Klooritseenien kehitys. Ihmiset ovat kuitenkin onnistuneet vähentämään jäännös-VCM:ää autojen avulla siten, että VCM:n pitoisuus polyvinyylikloridihartsissa on alle 10 ppm, mikä täyttää saniteettihartsin vaatimukset ja laajentaa polyvinyylikloridin käyttöaluetta. Se voi jopa tehdä hartsin VCM-pitoisuuden alle 5 ppm:n, ja VCM:n jäännös käsittelyn jälkeen on hyvin pieni. Se on pohjimmiltaan vaaraton ihmiskeholle ja sitä voidaan käyttää elintarvikkeiden ja lääkkeiden pakkauksissa sekä lasten leikkeinä.